Olen erityisen hyvä keksimään päässäni asioita.
Niinkin hyvä, että uskon niihin ihan tosissani.
Niinkin hyvä, että seurustelu kanssani tekee seurustelu kumppaninkin hulluksi.
Mutta onneksi vissiin tämä kyky on vähän laantunut,
ja viimeisin säästyi pahimmalta. Ehkä.
Olen ollut nyt kolme vuotta väärällä lääkityksellä,
aika mahtavaa kun ei ole muuta tunnetilaa kun "yli ihana" ja "ei tunnu miltään".
Ei mitään välimuotoa. Joko mennää tai ei mennä. Jos en tiedä mennäkkö, rupean itkemään.
Sekin varmasti tekee toisille olon hämmentyneeksi.
Enkä mä mitään sillä tarkoita, mutta selitä nyt sitten että
"anteeksi kauheesti emmä näin yli innokas oikeesti ole, en vaan osaa tällä hetkellä muuta kun yli ihanan ja ei tunnu miltään".
Sitten toisena päivänä mä itken monta tuntia,
kaikki on muka kamalaa.
Sitten mä käyn ostamassa itkusen ja sekavan näkösenä kaljaa s-marketista
ja humallun,
ja rauhotun, olen humalassa ja kaikki on hyvin.
Sitte ihmettelen että mitäs vittua mun elämäs taas muka on vikana.
Oikeestihan mulla on asiat ihan kauhean hyvin.
Mulla on työ ja koti, helsingissä.
Ystäviä ja maailman paras äiti.
Myöhemmin myös raha asiat hyvin, ja uusi kiva elämä.
Uusia harrastuksia ja koulu.
Ehkä myäskin sitten joskus rakkautta,
kuhan saa vanhat rakkaudet päätökseen.
Tai onhan ne päätöksessä,
mutta se rakkaus ei vaan nii äkkiä katoa.
Eikä montaa rakkautta ole hyvä sekoittaa.
mutta ehkä se tästä sitten lähtee.kuhan vaan lähtee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti